Varsojen rääkkääminen ympäri koulukenttiä

Vielä lisää kisapohdintaa.

Jo edellisessä tekstissä tulin maininneeksi Debilish Dressagemastersin GP-kisat, joten otetaan se jälleen esimerkiksi. Satuin nimittäin huomaamaan, että 1. luokan voittanut Little Sparrow oli kisapäivänä 1-vuotias. Grand Prix -luokassa. Voittaja. kaivoin esiin 23 luokkaan osallistuneen hevosen iät, ja keskiarvo oli itseasiassa ehkä hieman korkeampi kuin kauhuskenaarioissani ehdin jo odottaa: 5,63 vuotta. Grand Prix -luokissa. Ja siellä sentään oli muutama niitä kymmenen hyvällekin puolelle päässeitä, ja niiden vastapainona aivan säälittävän paljon 3-5 -vuotiaita. Grand Prix -luokissa. Sijoituksilla. Tämän olisin halunnut nähdä.

Myönnetään, etenevät hevoset omissakin kisaryhmissäni joskus liian nopeasti ja päätyvät vaativille tasoille aivan liian nuorina, mutta olen tässä suhteessa ottamassa ja ottanutkin jo hieman itseäni niskasta kiinni. Sillä eihän siinä ole mitään järkeä, että hevoselle kisataan joskus 4-vuotiaana ne 40 "pakollista" sijoitusta täyteen ja sitten kehäraakki eläkkeelle vaan. Ei mitään tolkkua. 

Omat hevoseni kyseisissä kisoissa olivat 5-, 6- ja 14-vuotiaita. Ensin siis paasataan muiden hevosten nuoruudesta ja sitten vasta paljastetaan, että raakileita ne omatkin melkein olivat. Eihän tässä ole mitään järkeä, kisauttaa noin nuoria jo loppuun. Ikääntymistavan vaihtaminen kesällä sotki käytännössä kaikki kisaussysteemini, ja yhden hevosen ensimmäiset luokat osuivat sen takia tamman 2-vuotispäiville. Melkein hävettää, kiduttaa varsaa koulukentällä. Sillä kun sain suuren ahaa-elämykseni - niitä hevosia voisi oikeasti kisauttaa järkevän ikäisinäkin! - ymmärsin myös, kuinka helppoa kisaaminen tulee jatkossa olemaan. Stressitöntä ja aikataulutettua. Täysin kiireetöntä. Ei sillä ole mitään väliä, meneekö se Putte ensimmäisen HeB-luokkansa viisi- vai kuusivuotiaana. Aikaisintaan lähempänä neljää ikävuotta voi käydä harjoitusmielellä vähän koittamassa Helppoa C:tä, mutta muuten varsojen kanssa odotellaan kiltisti se reilu puoli vuotta, että ne oikeasti ovat sellaisessa iässä, että kestävät kisakenttien parrasvalot. Tästä alkaa parannus (ja loputon nurina)! Tästä lähtien omat hevoseni eivät näe vaativia ratoja (eivätkä laatuarvosteluja, muiden ihailevia katseita, metrin kisakalentereja, kaikkea sitä millä ei ole mitään merkitystä) ennen kymmentä muistuttavaa ikää, eivätkä 7-vuotiaat ole valmiita makkaraksi. Uskon ja toivon, että tähän kaikkeen tulee vähän tolkkua kun oikeasti käyttää sitä järkeään.

Massakisoista ja koulupuoliverisistä

Yhä useammin kisakalenterissa törmää tämän vuoden aikana syntyneeseen ilmiöön, massakisojen massakisoihin: 6-10 peräkkäiseen kisaan, joissa jokaisessa 6-12 Grand Prix -luokkaa, joihin voi osallistua vaikka kaikkiin samalla hevosella. 

Tiivistettynä: parhaimmillaan yhdellä ainoalla ilmoittautumisella voi ilmoittautua 120 GP-luokkaan peräkkäisille päiville. Aika huima suoritus hevosilta! 

Bébinn-tammani keräsi 23.8.-2.9. järjestetyissä Devilish Dressagemastersin kisoissa yhteensä 14 sijoitusta. Siis 35% KRJ:n laatuarvostelun täysiin kisapisteisiin vaadittavista sijoituksista. Hullua, eikö? Puhumattakaan siitä, että Baya Dressagen massakehänkiertämisissä oli juuri tullut myös yhdeksän sijoitusta.  

Kahdella pienellä osallistumisella yli puolet tarvittavista sijoituksista.

Vaikka GP-massakisat ovat vastenmielisellä tavalla liian helppoja ja hevosten kisamäärät huimiin potensseihin nostavia kisahirmujen unelmia, taidan sanoa tähän väliin, että tämähän on aivan mahtavaa. Jos kisaaminen ja sijoitusten kartuttaminen on todella näin helppoa, mitä arvoa kisaamisella ylipäätään edes on? Nimenomaan, ei mitään! Jos näiden massakisojen yleistyminen ei laskea kisojen arvoa niin sitten ei mikään. Erikseen alkaisivatkin erottua ne, jotka ihan todella aloittavat kisaamisen järkevästi Helposta C:stä ja etenevät vaativiin luokkiin vähitellen, ajan kanssa. Luotan myös KRJ:n pitäjän arvostelukykyyn siinä suhteessa, etteivät massakisat kuitenkaan nosta laatiksen sijoitusvaatimuksia - siinäkin tapauksessa etu kun olisi nimenomaan GP-hevosilla, tätä yhtä luokkaa koko ilmiö tuntuu enimmäkseen koskevan. Grand Prixin kisaajat saattaisivat toki nurista siitä, että kaikilla on aivan yhtälailla mahdollisuudet järjestää samanlaisia kisoja muillekin luokille, mutta myönnetään nyt pois, että GP-luokat jylläävät, kun puhutaan massakisoista. "Hienoista" koulupuoliveritalleistahan kun ei voi löytyä muita kun vaativimman koulutason kehäraakkeja, joten niitä ajatellen järjestetään myös paljon koulukisoja. 

Takaisin asiaan kuitenkin. Parasta koko ilmiössä on nimenomaan se, että jos ja kun kisaamisen arvo esim. laatuarvosteluvertailussakin laskee (se 40 sijoitusta on niin helppo saavuttaa, että lähes kaikillahan se on!), korostuvat nimenomaan muut osa-alueet, ja etenkin suku- ja jälkeläisosuudet. Hurraa! Itse kun perustan koko kouluoldenburgien jalostuksenkin vain ja ainoastaan siihen, millaisesta sukutaulusta haaveilen jollekin tulevaisuuden varsapallerolle, ja sitä on lähdettävä vain sitten tavoittelemaan. Ne sukutaulut on itse rakennettava, jos sinne haluaa hienoja nimiä joukkoon, ne hienot nimetkin on aivan itse tehtävä. Minulle se on palkitsevaa työtä, nähdä lopulta se sukutaulu, jota on joskus mielessään piirrellyt. Mutta laatuarvostelussahan pisteitä saa vain vanhempien sijoituksista ja palkinnoista, mikä sinänsä on aivan loogista, itse en vanhempienpisteiden laskijana halua edes kuvitella työtaakkaa koko suvun tai edes isovanhempien läpikahlaamisesta. Ainoa, mikä nykyisessä pisteytyksessä oikeasti harmittaa on I-palkinnon naurettavan matala pisteraja. Jos pari normaalisti kisattua, suvutonta ja keskiverrot kuvat omaavaa hevostanikin ovat päässeet tuosta rajasta parin pisteen päähän, on se aivan liian lepsu."Hienon" kouluhevosen kriteerit ovat siis matalat, ja koulupuoliveriset muutenkin sikapalkittua ja -kisattua massaa. Ei sieltä erotu edes painotuslajin laatuarvostelun I-palkinnolla. Olen yrittänyt pohtia, mikä nykyään edes tekee kouluhevosesta hienon, siis ihan tosissaan erityisen. Kisaaminen on se viimeinen asia millä on oikeastaan edes väliä - kehäähän niillä kaikilla on kierretty. KRJ:n palkinto ei ole oikein mitään, tilaisuuksiinkaan eivät mahdu kaikki halukkaat vaikka niitä järjestetään paljon - siitä kertoo ehkä se, että tarjotessa hevosia jalostukseen "KRJ-laatisvalmis" eli tarvittavat sijoitukset/rankingpisteet kisannut hevonen on lähes yhtä arvokas kuin KRJ-palkittu. Se vähän laittaa miettimään.

Tämän sekasalaatin pointti oli pitkästä selittelystä huolimatta selkeä: on hienoa, että kisojen arvo laskee koulupuolella. Mutta mitä keksitään tilalle? Onhan oltava taas jotain, millä erotella jyvät akanoista. Toivon, että edes joku ajattelisi tässä kohta hyviä ja napakoita tekstejä, sillä vaikka kisata osaa marakattikin, teksteissä on jo hieman päänvaivaa. Paradoksi ehkä onkin se, että harva oikeasti niitä tekstejä hevosten sivuilta lukee, korkeintaan laatuarvostelutuomarit. Teksiten vain kuuluu olla joka hevosella, niiden kuuluu olla hyvät. Ja hyviä tekstejä ehkä kenties jaksaa joskus lukeakin läpi, jos sille päälle sattuu. Ainoa tärkeä ominaisuus, josta oikeasti on jotain hyötyäkin ja jota hevosten sivuilta jaksaa myös tutkia, on suku. Suku, jalostus, siinä ovat ehkä ne kaksi asiaa joista haluaisin jankata loputtomasti. Samalla voin vain todeta, että oma jalostussuunnitelmani, ruutupaperille koottu polveileva häkkyrä, on päivittämisen tarpeessa. Pitää kaavailla se viisipolvinen tamma jostain syntymään parin vuoden päähän. Voisin joku kerta melkein laittaa tästä paperista kuvaakin, se on sen verran naurettavan näköinen kaikkine korjauksineen ja lisäyksineen, täydellisen epäselvine suunnitelmineen. Mutta hyvä se on olla olemassa; jokin linjaus siitä, millaisia hevosia loppupeleissä haluan kasvattaa ja viedä kisakentille.